Kaupungissa asui mies, joka oli säästänyt tarpeeksi kovasta työstään voidakseen ostaa mukavan talon perheelleen. Eräässä paremmassa kaupunginosassa seisoi vapaalta näyttävä talo, ja hän kulki usein sen ohi katsellen sitä kadulta. Mitä enemmän hän sitä katseli, sitä enemmän hän rakastui tuohon vanhaan taloon.
Eräänä päivänä kun hän juuri seisoi ihailemassa taloa, hänen luokseen tuli oikein mukavannäköinen herra, joka sanoi hänelle: "Olen huomannut sinut usein ihailemassa tätä hienoa vanhaa taloa. Satun olemaan omistajan välittäjä, ja minut on valtuutettu myymään se, jos löydän ostajan."
Tämä oli tietysti hyvä uutinen miehelle, sillä mitä enemmän hän oli katsellut taloa, sitä enemmän hän halusi sen itselleen ja perheelleen. Välittäjä vei miehen sisälle taloon ja esitteli sitä hänelle, ja kaikki miehen näkemä sai hänet haluamaan taloa yhä enemmän. Se oli kauniisti suunniteltu ja rakennettu taidolla ja mielikuvituksella tyyliin, joka ei enää ollut kovin suosittu, mutta joka hänen ja hänen perheensä mielestä oli viehättävä. Hän voi mielessään kuvitella kuinka onnellisina ja mukavasti he asuisivat siinä. Näytti siltä, että hänen hellityin unelmansa kävisi toteen. Mies osti talon.
Ennen kuin mies perheineen muutti, hän kyseli välittäjältä tavallisista katsastuksista termiiteistä, lahosta ja muista mahdollisista rakenteellisista ongelmista. Välittäjä kertoi hänelle, että hänen henkilökuntansa oli tutkinut kaiken perin pohjin. "Voit luottaa sanaani: tämä talo on kestävä ja tukeva. Se on kaupungin hienoin talo!" Mies ajatteli hetken, että hänen pitäisi pyytää saada lukea katsastuspaperit, mutta välittäjä oli sellainen ihminen, joka sai muut tuntemaan luottamusta itseensä, ja sitä paitsi miehellä oli syvällä sydämessään tunne, ettei välittäjä yrittäisi pettää häntä näin tärkeässä asiassa.
Mies perheineen muutti taloon, ja se oli vieläpä ihanampi ja mukavampi kuin hän oli kuvitellutkaan. He kutsuivat ystäviään ja sukulaisiaan kylään, ja he voivat tarjota heille mukavaa oloa ja kuulla, kuinka vieraat ylistivät heidän kaunista taloaan.
Eräänä iltana hänen veljensä tuli käymään. Veli oli toisten asioihin sekaantuvaa tyyppiä ja joskus epämiellyttäväkin, mutta mies yritti suvaita häntä sukulaisuuden tähden.
"Olet ostanut oikein hienon vanhan talon," veli sanoi.
"Kiitos kohteliaisuudesta," vastasi mies.
"Millainen sen perustus on? Joskus tällaisissa vanhoissa taloissa on rakennevikoja."
"Ei huolta," vastasi mies, "kaikki on katsastettu ja hyvässä kunnossa."
"Kuka suoritti katsastuksen?"
Mies alkoi kiusaantua veljensä kyselystä. "Se ei oikeastaan kuulu sinulle, mutta kerron kuitenkin. Myyjän välittäjä oli tutkituttanut talon."
"Luitko raportin itse?"
Tämä meni jo miehen mielestä liian pitkälle. Hän vastasi kuitenkin: "Ei minun tarvinnut. Välittäjä luki raportin ja kertoi minulle, että kaikki oli kunnossa."
"Kuinka voit luottaa välittäjään tuolla tavalla?" veli kysyi päätään puistaen.
"Säälin sinua, jos käyt koko elämäsi läpi voimatta luottaa tai uskoa kehenkään, vaikka heillä olisi hyvä tarkoitus! Joskus sitä vain tietää sydämessään, että voi luottaa johonkuhun."
Veli ei sanonut mitään vaan nousi lähteäkseen. "Ehkä sorkin vähän paikkoja ulkona ja tarkastan talon perustan. En ole asiantuntija, mutta minulla on vähän kokemusta näistä asioista."
"En anna sinulle lupaa nuuskia taloni ja sen perustan ympärillä. Sinä vain etsit jotakin aihetta löytää vikoja kodissani ja pilata tyytyväisyyteni!"
"Vakuutan, että olen ainoastaan huolissani sinusta, koska olet veljeni. En aiheuta mitään vahinkoa." Näin sanoen hän lähti ulos.
Kun hän katseli pihaa ja tutkiskeli taloa, hänen täytyi myöntää kaiken olevan kaunista. Mutta hän tiesi myös, että maali voi peittää kaikenlaisia vikoja. Lähellä erästä nurkkaa talon takapuolella hän löysi pienen, melkein huomaamattoman oven, joka näytti johtavan kellariin. Se oli suljettu kiinni puolella tusinalla ruuvilla. Hän meni takaisin sisään ja kysyi mieheltä: "Oletko tiennyt kellariin johtavasta ovesta, joka on ruuvattu kiinni?"
"Tietysti tiedän siitä!"
"Miksi se on suljettu?"
"Siksi, ettei kenelläkään ole minkäännäköistä tarvetta mennä kellariin. Ei siellä ole mitään."
"Oletko koskaan ollut siellä?"
"En, en tietenkään! Miksi haluaisin mennä sinne alas? Olen varma, että siellä on vain kosteaa ja tunkkaista, eikä siellä ole mitään."
"Minusta tuntuu, että kannattaisi käydä katsomassa ja tarkastamassa perusta."
"Kiellän sen ehdottomasti!" huusi mies. "Tämä on minun taloni! Kellari on minun! Minä en ole kiinnostunut menemään sinne, ja kiellän sinua tekemästä niin! Sanoinhan sinulle, että perustus on jo tutkittu. Jätä nyt minut rauhaan!"
Veli ei jatkanut väittelyä miehen kanssa vaan lähti. Mutta suljettu ovi ja kellari sen takana vaivasivat häntä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, kun veli tiesi miehen ja hänen perheensä olevan poissa päivän tai pari, hän otti ruuvimeisselin ja taskulampun mukaansa miehen talolle. Hän avasi suljetun oven varovasti. Hänen täytyi kumartua astuessaan pimeään kellariin. Mies oli ollut oikeassa: ei siellä ollut mitään, paitsi pylväitä ja paaluja, jotka pitivät taloa pystyssä. Kun hän ryömi niiden seassa näyttäen valoa taskulampullaan, hän huomasi kuinka ne kaikki oli maalattu paksulla maalikerroksella. Kaikki oli täysin maalin peitossa.
Hän raaputti taskuveitsellään maalia pois joistakin kohdista, ja missä hän oli poistanut sen, siinä hän vankan puun sijasta löysi harsomaisen, hataran madonkäytävien rakennelman. Hän raaputti maalia pois joistakin muistakin rakennelmista ympäri kellaria ja huomasi, että puuaines puuttui niissä kaikissa joko termiittien syömänä tai lahon haurastamana. Hän oli kauhistunut. Yhteenkään paaluun tai tolppaan ei voinut luottaa. Hän ihmetteli, mikä oikein piti talon suurta painoa pystyssä. Näytti siltä, että se oli vain lahon peittävä maali. Hän melkein kuvitteli voivansa kuulla talon liikahtelevan, koska hän oli poistanut sitä vähän, ja hänelle tuli pakonomainen tarve paeta.
Hän löysi tien ovelle ja sulki sen huolellisesti jälkeensä päästyään taas auringonpaisteeseen. Mutta hän ei rauhoittunut. Niin pian kuin mies ja hänen perheensä palasivat, veli tuli käymään.
"Minulla on sinulle kamala uutinen," hän sanoi. Hän tunnusti käyneensä kellarissa miehen kieltoa uhmaten. "Mutta tiedän, että sinä annat minulle anteeksi, kun kuulet, mitä löysin."
Sitten hän kertoi kuinka koko talo oli vaarassa romahtaa matojen, termiittien ja lahon vuoksi kellarissa. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt veljeään, mies raivoistui.
"Sinä kerrot minulle tämän vain koska haluat, etten enää voi nauttia tässä kauniissa talossa asumisesta! Kuinka voit hyökätä kimppuuni tällä tavoin? Kuinka voit sanoa niin kamalia asioita talosta, joka on näin kaunis? Olet näköjään viholliseni. Olet kateellinen minulle talostani. Olet keksinyt valheita vain tuhotaksesi onneni ja heittääksesi varjon taloni ja sen myyneen välittäjän ylle, ja niiden ihmisten ylle, jotka ovat todenneet sen olevan kunnossa. Painu ulos! Ja koska sinusta on tullut viholliseni, en enää koskaan halua nähdä sinua!"
Veli yritti rauhoittaa miestä. "Vakuutan sinulle, etten ole vihollisesi. Toimin vain hyvästä sydämestäni. Miksi haluaisinkaan muuta?" Mutta mies ei rauhoittunut. "Sinä yrität tuhota rakkauteni tähän taloon. Siispä sinulla täytyy olla jokin pahanilkinen tarkoitusperä."
"Ole kiltti ja tule kanssani kellariin," sanoi veli. "Voit nähdä omin silmin mitä löysin."
"En ole kiinnostunut katsomaan mitään mitä sinulla on näytettävää. Olet ilmeisesti niin paha, että alennut vaikka kuinka alas saadaksesi minut uskomaan valheisiisi. Olet luultavasti pannut väärennettyjä todisteita kellariini. Vääntäisit ja kääntäisit kaiken mitä löydän, niin että näyttäisi kuin se tukisi inhottavia valheitasi talostani. Ei, en tule kellariin kanssasi! En välitä harhaluuloistasi, eikä minulla ole aikaa tehdä sinulle mieliksi."
Veli oli hämmentynyt miehen itsepäisyydestä. Hän ei voinut ymmärtää miksei mies edes voisi itse kurkistaa kellariin. Ehkä talo voitaisiin pelastaa vaihtamalla tukipylväät uusiin tai tekemällä ajoissa jotain muuta. Mutta ellei mitään tehtäisi, talo romahtaisi varmasti ennemmin tai myöhemmin — ehkä vahingoittaen jotakuta. Nähdessään, ettei voinut auttaa tilannetta, veli lähti, suruissaan siitä, että hänet oli leimattu viholliseksi.
Huolimatta miehen luottamuksesta talonsa kantavuuteen veljen sanat vaivasivat häntä muutaman päivän. Vihdoin, voimatta enää vastustaa kiusausta, hän otti taskulampun ja ryömi läpi pienen oven kellariin. Hän katseli ympäriinsä ja näki kohdat, joissa veli oli raaputtanut pois maalia niin että lahonnut puu näkyi. Hän oli raivoissaan! Miksi veli oli tehnyt näin? Hän meni ylös ja haki komerosta maalia ja sudin ja maalasi uudelleen peittoon kaikki veljen esiinraaputtamat kohdat. "Selvän teki!" hän sanoi itselleen ruuvatessaan oven takaisin paikalleen. Hän päätti, ettei kertoisi tapauksesta mitään vaimolleen ja perheelleen, koska se vain häiritsisi heitä ja pilaisi heiltä talossa asumisen aikaansaaman nautinnon.

© 1995 Richard Packham. Kaikki oikeudet pidätetty.
Kirjoittaja on entinen lukionopettaja ja asianajaja. Hän asuu maatilalla Oregonissa. Hän kirjoitti tämän vertauksen veljilleen menetettyään uskonsa ja heidän kieltäydyttyään keskustelemasta asiasta hänen kanssaan. Suomennos © 1998 kirjoittajan luvalla Ex-mormoni.

Richard Packham kritisoi erästä kristinuskon puolustajaa tällä Secular Webin sivulla.

Richardin oma kotisivu