Kun MAP-kirkon presidentti Gordon B. Hinckleyltä äskettäin
kysyttiin, tuleeko mormonikirkkoon koskaan naispappeja, hän
vastasi:
"Ymmärtääkseni ei. Naisilla on paikkansa
... he voivat vaikuttaa käytäntöjen päättämisessä
ja tehdä monia asioita kirkossa. En ole huomannut naistemme
valittavan mistään. Olen varma, että on olemassa
jokunen, muutama, jossakin, jotka saattavat olla tyytymättömiä
syystä tai toisesta, mutta en ole koskaan nähnyt mitään
todisteita sellaisesta." (Artikkelissa "The Spiritual
Life", 2.9.2000, Boston Globe)
Kaikella kunnioituksella huomattavaa 90-vuotiasta kirkon johtajaamme
kohtaan, meistä hänen sanansa ovat käsittämättömät
todellisuustaustaa vasten. Monet mormoninaiset ovat ilmaisseet syvää
tyytymättömyyttä sukupolvien kuluessa sekä yksityisesti
että julkisesti, kuuluvasti ja selvästi, paperilla ja
henkilökohtaisesti, yksin ja joukoissa.
Niinpä kirjoitamme korjataksemme MAP-kirkon johtajien väärinkäsityksen
jatkuvan esittämisen: mormoninaiset eivät ole tyytyväisiä;
meillä on valittamista.
Itse asiassa niin monet naiset ovat ilmaisseet tyytymättömyyttään,
että useat feministiset yritykset ovat tulleet ja menneet,
ja kirkko on rankaissut naisia jotkut jutut ovat olleet niin
julkisia, että jokainen MAP-johtaja on todennäköisesti
tietoinen näistä vaikeuksista. Esimerkiksi vuonna 1988
"sadat" naiset ottivat yhteyttä kirkon päämajaan
kysyäkseen, sopiiko heidän ottaa osaa omien vauvojensa
siunaamisiin, jotka pappeudenhaltijat antavat. Seuraavien vuosien
aikana naisia, jotka testasivat tätä tai jotain muuta
pappeuteen liittyvää asiaa, sensuroitiin tai rangaistiin.
Vuosien 1993 ja 1996 välillä jotkut näistä naisista
erotettiin.
Mormoninaiset ovat puun ja kuoren välissä. Jos me esitämme
eroavia mielipiteitä, saamme hankaluuksia; mikäli annamme
myöten, menetämme äänemme. Kun johtajamme sanovat,
etteivät he "kuule mitään valituksia",
se johtuu siitä, että he ovat pelottaneet naiset hiljaisiksi
ja mukautuvaisiksi. Harvat naiset haluavat antautua alttiiksi erottamiselle.
Kuitenkin on niin, että ellemme sano mitään, tuemme
sitä väärää vaikutelmaa, että me olemme
tyytyväisiä. Vaihtoehtoinamme on mukautua tai joutua ehkä
kirkon rankaisun kohteeksi, tai lähteä. Tämä
jättää ainoastaan yhden keinon, mihin turvautua
antaa äänemme kuulua julkisesti, mikäli haluamme
tulla kuulluiksi.
Lähteminen ei ole ratkaisu. Mormonismi on enemmän kuin
uskonto, se on meidän kulttuuriperintömme. Mormonismin
jättäminen on kulttuurimme, kansallisen identiteettimme,
yhteisömme, elämämme, perheemme ja perintömme
hylkäämistä. Me ja meidän isoäitimme ovat
rakentaneet tämän kirkon luoden yhteisön,
kantaen lapsia, keittäen, siivoten, huolehtien kaikista, tehden
päivittäin työtä, joka on tarvittu mormonismin
toimimiseksi.
Me viemme eteenpäin mormonismin näkemystä samalla
kun meitä kielletään luomasta sitä; me kannamme
suuren vastuun yhteisömme onnistumisesta saamatta silti valtaa
määritellä velvollisuuksiamme tai varmistaa sen onnistuminen.
Tämä on vähintäänkin lannistavaa ja pahimmillaan
näännyttävää.
Tällä välin presidentti Hinckley puhuu sadoista
mormonitemppeleistä, jotka "nostavat katseensa taivaaseen
päin". Mormonit ovat rakentaneet temppeleitä yli
160 vuoden ajan. Naiset ovat antaneet elämästään
ja sydämistään kirkolle useiden sukupolvien ajan
kuin se legendaarinen, hieno posliini, joka murskattiin ensimmäisen
mormonitemppelin rappaukseen saaden sen kimmeltämään.
Sadan vuoden ajan isoäitimme käyttivät uskonnollista
ääntään ja valtuuttaan antaen siunauksia,
luoden käytäntöjä, johtaen naisten ohjelmia
ja julkaisten naisten näkökantoja.
Kuitenkin nykyisessä kirkossa miehet suunnittelevat tai hallitsevat
naisten ohjelmia, johtoa ja tekstejä, jopa johtavien naisten
puheita. Miehet luovat kaiken kirkon opin, teologian ja käytännön.
Naiset saatetaan kyllä ottaa mukaan keskusteluun kysymyksistä
ja käytännöistä, mutta miehet tekevät silti
päätökset. Se on noidankehämäinen ongelma,
sillä päätöksenteko on sidottu pappeuteen.
Jos siis naiset ovat eri mieltä miehisten johtajien kanssa,
meidät jätetään usein huomiotta tai karkotetaan,
meitä vähätellään tai meidät suljetaan
pois yhteisöstä kunnes uskontomme tuntuu vähemmän
kodilta ja enemmän kuin miltä tahansa yhdentekevältä
rakennukselta.
Tämä panee naiset asemaan, jossa meidän on valittava
omantuntomme ja kirkkomme välillä, itsemme toteuttamisen
ja perintömme välillä. Me elämme ristiriitaisuudessa
ja epäsointuisuudessa, ja sydämemme särkyvät.
Kuitenkin me löydämme Uudesta testamentista perusteen,
jolle mormonikirkko laskettiin: Jaakobin kirjeen 1:5 jakeessa lupaa
Jumala antaa viisautta "kaikille alttiisti ja soimaamatta."
Tämä pyhien kirjoitusten kohta kertoo meille selvästi,
että naiset voivat ottaa vastaan Jumalan viisautta yhtä
hyvin kuin miehet.
Henkilökohtainen hengellisyys on mormonismin ydin. Kuitenkin
miehet tallaavat usein uskonnollisen vapautemme päälle,
sekaantuvat meidän mielipiteisiimme ja estävät meitä
meidän suhteessamme Jumalaan. Vai me itse voimme päättää,
tekeekö Jumala työtä meidän kauttamme. Miehet
voivat kieltää naisellisen teologian, mutta se jää
naisten päätettäväksi ja määriteltäväksi.
Me emme ole tyytyväisiä siihen, että meiltä
kielletään äänemme ja päätöksenteon
roolimme mormonismissa. Päämäärämme on
yksinkertainen: puhua omasta puolestamme ja saada oikeutettu paikkamme
kirkon hallinnassa.
Kirkon johtajat jatkavat tällä välin väitettä,
että naiset ovat onnellisia "omalla paikallaan".
Kun presidentti Hinckley toisti tämän harhaluulon jälleen
kerran Boston Globessa, se sattui suoraan hermoon. Boston
loihtii esiin mielikuvia suffragettinaisista ja Amerikan itsenäisyyskamppailusta.
Jos olisi jokin tapa kumota väärät väitteet
naisista Bostonin satama-altaseen, me tekisimme sen.
Sen sijaan me todistamme yhteisesti, että miehet eivät
puhu mormoninaisten puolesta. Me puhumme itse itsemme puolesta,
emme halua pysyä hiljaa emmekä lähteä. Me allekirjoitamme
nimemme tietäen, että jokainen nainen listallamme joutuu
kirkon johtajien puhutteluun ja saa varoituksen peräytyä.
Tästä syystä monet naiset eivät uskaltaneet
lisätä nimeään tähän kirjeeseen. Ja
jokaista listallamme olevaa nimeä kohti luulemme löytyvän
satoja, jotka tuntevat samoin.
Courtney Black, Seattle, Wash.
Marti Jones, Salt Lake City
Sue Cannon, Corona, Calif.
Lynn Matthews Anderson, Belmont, Mass.
Mirele Holmes, Salt Lake City
Nadine Hansen, Cedar City
Karen Coates, Tucson, Ariz.
Elizabeth Dorsay, Sioux City, Iowa
Jenefer Zahn, San Jose, Calif.
Wendy Reynolds, Minneapolis
Kristy Benton, Phoenix
Hildi Mitchell, Brighton, England
Susan McMurray, Farmersville, Texas
Helen Back, Beijing, China
Valerie Hoyle, Salt Lake City
Sascha Roland, Salt Lake City
Susan Strickland, San Francisco
Julie Vandivere, Lewisburg, Penn.
Arta Johnson, Calgary, Alberta
Cherie Woodworth, New Haven, Conn.
Sonja Farnsworth, San Jose, Calif.
Mary Ellen Robertson, Altadena, Calif.
Marion Smith, Salt Lake City
Amber Satterwhite, Nashville, Tenn.
Alica Gregerson, Provo
|
Maureen E. Leavitt, Ann Arbor, Mich.
Patti Hanks, Dexter, Mich.
Cindy Le Fevre, Sacramento, Calif.
Charlotte J. Rickett Wykoff, Tucson, Ariz.
Katrina Leavitt Ramsey, Portland, Ore.
Loralie Kay, Barstow, Calif.
Terry Ann Harward, Spring Lake
Niki Hagan, Eugene, Ore.
Robin Burrows, Santa Monica, Calif.
Charlotte Smith, Salt Lake City
Helen Call, Afton, Wyo.
Joyce C. Cox, Afton, Wyo.
Wendy Smith, Salt Lake City
Holly Welker, Iowa City, Iowa
Marta Adair, Lindon
Mary Mulholland, Kenosha, Wis.
Nancy Kader, Washington, D.C.
Carlan Bradshaw, Los Angeles
Rebecca Loughman, Philadelphia
Laurel Evans, Sunnyvale, Calif.
Susan Barton, Manhattan, Kan.
Yvette Hansen, San Jose, Calif.
Judy Dushku, Watertown, Mass.
Kathleen Hansen, San Diego, Calif.
Gloria Manning, British Columbia, Canada. |
Erotetut naiset Maxine Hanks ja Lavina Fielding Anderson, molemmat
Salt Lake Citystä.
Tämä artikkeli ilmestyi alunperin 7.10.2000 lehdessä
Boston Globe.
|