"Nämä olivat aikoja, jotka eivät koskaan unohdu
- saada istua taivaan innoituksen ohjaaman äänen kantopiirissä,
mikä herätti äärimmäisen kiitoksentunteen
rinnassa. Päivät pääksytysten jatkoin, keskeytyksettä
kirjoitin, mitä hänen suustaan tuli, kun hän käänsi
uurimin ja tummimin, eli niin kuin nefiläiset olisivat sanoneet,
kääntäjien, avulla historiaa eli aikakirjaa, jota
kutsutaan Mormonin Kirjaksi.
Tähän yhteyteen ei kuulu edes muutamin sanoin selvitellä
Mormonin ja hänen uskollisen poikansa Moronin kirjoittamaa
kiintoisaa kertomusta kansasta, jota taivas kerran rakasti ja
joka kerran oli taivaalle otollinen. Niinpä jätän
sen johonkin tulevaan aikaan, ja kuten sanoin johdannossa, siirryn
noihin tapauksiin, jotka välittömästi liittyvät
tämän kirkon syntyyn ja jotka kiinnostanevat niitä
tuhansia, jotka ovat astuneet esiin uskonkiihkoilijoitten paheksumisen
ja ulkokullattujen herjausten keskellä ja ottaneet vastaan
Kristuksen evankeliumin.
Ei yksikään vakavamielinen ihminen voisi kääntää
ja kirjoittaa niitä ohjeita, jotka ovat lähtöisin
Vapahtajan suusta nefiläisille ja jotka koskevat sitä
täsmällistä tapaa, jolla ihmisten tulisi rakentaa
Hänen kirkkoaan, ja eritoten turmeluksen levitettyä
epävarmuutta kaikkiin ihmisten keskuudessa käytettyihin
muotoihin ja järjestelmiin - haluamatta osoittaa sydämen
alttiutta tulla haudatuksi vetiseen hautaan1
ja siten osoittaa hyvää omaatuntoa Jeesuksen Kristuksen
ylösnousemuksen suhteen.
Kirjoitettuani kertomuksen Vapahtajan opetustyöstä
Jaakobin huoneen jälkeläisten keskuudessa tällä
mantereella oli helppoa nähdä, kuten profeetta sanoi
olevan, että pimeys peitti maan ja synkeys ihmisten mielet.
Asiaa enemmän ajateltuani oli helppoa nähdä, että
suuren uskontoa koskevan kiistelyn ja metelin keskellä kenelläkään
ei ollut Jumalalta lähtöisin olevaa valtuutta toimittaa
evankeliumin toimituksia. Sillä saatettaisiin kysyä,
onko sellaisilla ihmisillä valtuus suorittaa pyhiä toimituksia
Kristuksen nimessä, jotka kieltävät ilmoitukset,
kun Hänen todistuksensa ei ole sen vähäisempi kuin
profetian henki ja kun Hänen uskontonsa on kaikkina maailman
aikoina, kun Hänellä on ollut kansaa maan päällä,
perustunut ja rakentunut välittömille ilmoituksille
ja ollut niitten tukema?
Vaikka nämä tosiseikat olisivat joutuneet sellaisten
ihmisten hautaamiksi ja huolellisesti kätkemiksi, joiden
viekkaus olisi ollut vaarassa, jos se olisi paljastunut ihmisten
tarkasteltavaksi, ne eivät kuitenkaan ole kätkettyjä
enää meiltä - ja me ainoastaan odotimme käskyä
'Nouse ja mene kasteelle'. Tätä ei tarvinnut kauan toivoa,
ennen kuin se jo toteutui. Herra, joka on armollinen ja alati
altis vastaamaan nöyrien johdonmukaiseen rukoukseen, kun
me olimme kääntyneet Hänen puoleensa palavassa
rukouksessa ihmisten majoista syrjässä, alentui ilmoittamaan
meille tahtonsa. Äkisti, ikään kuin iankaikkisuuksien
keskeltä, Lunastajan ääni puhui rauhaa meille.
Verhoa raotettiin ja Jumalan enkeli laskeutui alas kirkkauteen
puettuna ja antoi hartaasti odottamamme sanoman sekä parannuksen
evankeliumin avaimet. Mikä reimu! [sic] mikä ihme! mikä
kummastus! Maailman ollessa piinattuna ja hämmennyksissään
- miljoonien haparoidessa sokean tavoin seinämää
ja kaikkien ihmisten yleensä tukeutuessa epävarmuuteen
meidän silmämme näkivät, meidän korvamme
kuulivat ikään kuin kirkkaassa päivänpaisteessa
- niin, vieläpä enemmänkin: kirkkaudessa, joka
ylitti toukokuisen auringon kirkkaan paisteen luonnon yllä!
Sitten Hänen äänensä, tosin lempeä, tunkeutui
ytimeen, ja Hänen sanansa, "Olen kanssapalvelijanne", karkottivat
kaiken pelon. Me kuuntelimme, me katselimme hievahtamatta, me
ihailimme! Se oli enkelin ääni kirkkaudesta, se oli
sanoma Korkeimmalta! Ja kuullessamme riemuitsimme, kun Hänen
rakkautensa syttyi sielussamme, ja me kietouduimme Kaikkivaltiaan
näkyyn! Missä oli aihe epäilyyn? Ei missään:
epävarmuus oli kaikonnut, epäilys oli vajonnut alas
ollakseen sieltä enää koskaan nousematta, ja taru
ja petos olivat haihtuneet iäksi! Mutta rakas veli, ajattele,
ajattele vielä hetkisen, mikä riemu täytti sydämemme
ja kuinka hämmästyneinä me kumarruimme (silla kukapa
ei olisi kumartunut sellaisen siunauksen saadessaan), kun me saimme
hänen kättensä alla pyhän pappeuden hänen
sanoessaan: "Teille, kanssapalvelijoilleni, minä Messiaan
nimessä annan tämän pappeuden ja tämän
valtuuden, joka pysyy maan päällä, jotta Leevin
pojat voivat vielä uhrata uhrin Herralle vanhurskaudessa!"
En yritä kuvailla teille tämän sydämen tunteita
eikä sitä majesteetillista kauneutta ja kirkkautta,
joka ympäröi meitä tuossa tilaisuudessa, mutta
uskokaa minua kun sanon, ettei maa eivätkä ihmiset pysty
ajan kaunopuheisuuden myötä edes alkamaan pukea kieltä
niin kiintoisalla ja ylevällä tavalla kuin tämä
pyhä persoona. Ei - eikä tällä maalla ole
voimaa suoda iloa, antaa rauhaa tai käsittää sitä
viisautta joka sisältyi jokaiseen lauseeseen niiden kuuluessa
Pyhän Hengen voimasta! Ihminen voi pettää kanssaihmistään,
petos voi seurata petosta, pahan lapsilla voi olla voima eksyttää
ajattelemattomat ja oppimattomat, kunnes vain tarusta monet saavat
ravintonsa ja vääryyden hedelmät kantavat virrassaan
ajattelemattomat hautaansa. Mutta yksi hänen rakkautensa
sormen kosketus, niin, yksi kirkkauden säde ylemmästä
maailmasta, tai yksi sana Vapahtajan suusta iankaikkisuuden keskeltä
tekee sen kaiken mitättömäksi ja hävittää
sen ikuisiksi ajoiksi mielestä. Varmuus siitä, että
olimme enkelin edessä, että me kuulimme Jeesuksen äänen,
ja tahraton totuus sen virratessa puhtaasta persoonasta Jumalan
tahdon mukaisesti, on jotain, jota en pysty kuvaamaan, ja tulen
aina pitämään tätä Vapahtajan hyvyyden
ilmaisuna ihmetellen ja kiitollisuuttani ilmaisten niin kauan
kuin minun sallitaan elää. Ja niissä asuinsijoissa
missä täydellisyys asustaa ja minne synti ei milloinkaan
pääse, toivon palvovani päivänä, joka
ei milloinkaan pääty."
Kallisarvoinen Helmi, ss. 57-58. Ilmestynyt alunperin kirkon
lehdessä Times and Seasons, 2. vsk., s. 201. Ilmaisu
"vetinen hauta" lienee eufemismi upotuskasteelle.